Humisee, eli yhdeksän kuukautta nelikymppisiin ja kirjallinen katsaus sopivan synkkään kirjallisuuteen
Out on the wiley, windy moors
We'd roll and fall in green
You had a temper like my jealousy
Too hot, too greedy
How could you leave me
When I needed to possess you?
I hated you, I loved you, too
Bad dreams in the night
They told me I was going to lose the fight
Leave behind my wuthering, wuthering
Wuthering Heights
Heathcliff, it's me, I'm Cathy
I've come home, I'm so cold
Let me in through your window
Ooh, it gets dark, it gets lonely
On the other side from you
I pine a lot, I find the lot
Falls through without you
I'm coming back, love
Cruel Heathcliff, my one dream
My only master
Too long I roam in the night
I'm coming back to his side, to put it right
I'm coming home to wuthering, wuthering
Wuthering Heights
Jos elämäni olisi laulu, se olisi Kate Bushin Wuthering Heights.
Luin Emily Bronten Humisevan harjun tilanteessa, jossa olin ollut lukematta vuosikausia. Sain kirjan lainaan kälyltäni. Se oli vanha painos, jonka sivut tuoksuivat ja paperi oli kellastunutta. Kirjan selkä oli repaleinen ja paperin sidokset olivat valkoiset keltaista paperia vasten. Ulkona oli pimeää, kotimme ikkunalaudat hohkasivat kylmää. Kuuntelin uudestaan ja uudestaan Wuthering Heightsia, silloin tosin Hayley Westenran versiona. Kirja ja laulu limittyivät. Tuuli kietoutui hiuksiin ja heiniin. Tee jäähtyi nopeasti ikkunalaudalla. Kelluin kirjan ja oikean elämän välimaastossa.
Tiedättekö sen tunteen, kun kävelee omalla kotikadulla, mutta ajatukset ovat vielä kirjan todellisuudessa?
Emily Bronte kirjoitti vain yhden romaanin ja kuoli tuberkuloosiin. Parasta Humisevassa harjussa ei ole juoni, vaan tunnelma ja maailma, jonka se maalaa. Muusta maailmasta eristäytynyt, tumma maailma.
Moni lempikirjoistani limittäytyvät samaan kerrokseen. Jean Rhysin kirjoittamista naisista pidän erityisesti. He asuvat Pariisissa 1900-luvun alussa ex-miesten elätteinä ja ovat onnellisesti syöksykierteessä. Jos nyt lasi punaviiniä, niin murheita voi miettiä myöhemmin tai ainakin vasta hetken päästä.
Emily Brontelta saimme vain yhden kirjan, mutta hänen kirjailijasiskojensa kirjallinen tuotanto on laajempi. Erityisen tuottelias oli Charlotte Bronte, jonka tunnetuin kirja taitaa olla Kotiopettajattaren romaani. En ole lukenut sitä, mikä on häpeäksi minulle. En ole myöskään lukenut Jean Rhysin Siintää Sargassomeri, jonka innoittajana on toiminut Kotiopettajatteren romaani. Pitäisi lukea sekin, mutta olen ajatellut, että haluan lukea kotiopettajattaresta ensin.
Synkkää on ja niin on hyvä! Tiesittekö muuten, että “pine” ei tarkoita vain mäntyä, vaan se myös riutuu, räytyy ja ikävöi? Suosimassani kirjallisuuslajissa saa riutua koko rahalla!
Vaikka minun piti kirjoittaa syksyisistä nelikymppisistäni, saitte näköjään kirjallisen katsauksen lempikirjoihini. Olkaa hyvä! Sielun ravinto on ravintoa sielulle, joten täältä pesee vielä pari.
Nykyajan kirjailijoista genreen osuu minusta Sarah Waters. Häneltä pidän erityisesti kirjasta Vieras kartanossa. Pieni synkkyys, salaisuuksien kartano. Sielun utu ja usva. Jännitystarina, kummitustarina ja sukusaaga. Yksi pyrkyri ja rappioituva aatelisto. Sama tunnelma, sama jäätävän hyvä tunnelma. Oikeastaan kaikki Watersilta lukemani kirjat ovat olleet todella hyviä.
Tämän kesän suosikkikirjani on Niina Meron Englantilainen romanssi. Etukäteen epäilen, miten suomalainen kirjailija osaisi kirjoittaa uskottavasti englantilaiseen aateliskartanoon sijoittuvan chick lit -kirjan. Pelkäksi hömpäksi ei kirja kuitenkaan jää, vaan se kelluu minusta samassa mystisyyden avaruudessa, mutta raikkaalla ja tuoreella tavalla. Englantilaisen romanssin pauloissa ei tarvitse edes räytyä! Jos Englantilainen romanssi olisi joku Bennetin sisaruksista, se olisi ehdottomasti Lizzie, sillä Englantilainen romanssi on witty. (Riimi!)
Ei liene enää tarpeen perustella nelikymppisteni teemaa, joka on Humiseva harju? Sen lisäksi, että juhlien teema ei voisi olla mikään muu, se on täydellinen juhlien ajankohdan vuoksi. Olen syntynyt lokakuun lopulla ja halloween on kierosti ujuttautunut pilaamaan minun syntymäpäiväviikonloppuni. Nämä juhlat tulevat olemaan ainoat kummitusjuhlat, jotka järjestän. Ja kun kerran kummitellaan, niin kummitellaan sitten kunnolla! (Palvelusväki ei ole vielä suostunut näyttelemään elämän ja kuoleman rajamailla liikkuvia hymyttömiä, paikalle ilmestyviä tarjoilijoita, jotka kysymättä kaatavat lisää kahvia ja hajamielisesti liukuvat pois. En ymmärrä!)
Juhlapaikka on minun oma happy placeni, ihan kuin Humiseva harju. Siellä vetää talvisin ja takka pitää sytyttää, ettei viima pureudu selkärankaan. Koristelulla haluan luoda saman tunnelman, mistä alussa niin monisanaisesti kirjoitin: pysähtynyt, räytynyt, mutta kuitenkin onnellisesti irrallaan.
Siitähän se ajatus sitten lähti ja mopo karkasi. Mitä jos en tilaisikaan juhliin kukkia, sillä oikeaa rappiota ei ostamalla saa. Laitan juhliin koristeeksi kuihtuneita kukkia ja kimppuja. Sellaiset, jotka olisi hyvin voineet olla vuosikymmeniä kartanossa odottamassa, että isäntäväki palaa. Sitten lisään sinne tänne tuoreita kukkia, jotka luovat juuri oikeanlaisen tunnelman. Vastakohdan. Sen, joka kukkii, vaikka muu maailma ympärillä lakoaa.
Pistin idean testiin studiolla ja se toimi aivan täydellisesti! Juhliin on muuten vielä yhdeksän kuukautta. Jep.
Jepjep.
