Kun menin saareen ja sidoin tillistä kimpun

Suursaari, Seiskari, Tytärsaari, Lavansaari. Olen lukenut vuosien kuluessa useita artikkeleita Venäjälle luovutetuista saarista Suomenlahden alueella. Ne ovat kiehtovan utuisia tarinoita menetetystä menneestä, joka yllyttää ajatusleikkiin “mitä jos…” Mitä jos Suursaaren kasino olisi edelleen suomalaisten suosima lomakohde? Millainen saari olisi nykypäivänä, millainen historia siellä havisisi, mitä uutta aika olisi tuonut tullessaan?

Ystävälläni on kesäpaikka Haapasaaressa ja siellä muistan, että menneisyyden saaria on vielä jäljellä meilläkin. Haapasaari on kalastajakylä hevosenkengän (tai pikemminkin paksujen länkien) muotoisella saarella, jossa viimeiset vuosikymmenet katovat samalla, kun siirtyy yhteysaluksesta laiturille.

Tällä kertaa saavuimme saarelle pimeänä syksyisenä perjantai-iltana. Yhteysaluksesta purkautunut ihmisjoukko kaivoi kuin tyhjästä esiin maitokärryjä kantamusten kärräämiseen. Nykyajasta muistuttavat vain ihmisillä olevat otsalamput. Katulamppuja ei saarella ole.

Tälläkin kertaa olimme saarella ystävien kanssa. On jo miltei perinteeksi muodostunut, että nelikymmenluvun saavuttanut ystävätär viedään Haapasaareen saunomaan. Saari on todellinen irtiotto ajasta ja arjesta. Viikonloppu saaressa on aina niin kokonaisvaltainen kokemus, ettei uskoisi siellä olleen vain pari yötä.

Mantereella yhteysalukselle meidät heitti ystäväni äiti, jonka talo saaressa on. Ystävän äiti lupasi, että saamme tulla saarelle milloin vain saarihoitoa tarvitaan. Tällainen vieraanvaraisuus tuntuu itsestä aina erityisen lämpimältä, sillä se on ilmapiiri, johon olen itse kasvanut. “Saa syödä kaikki ruoat ja leikat kaikki kukat maljakkoon“, oli ystäväni äidin saatesanat.

No siitähän se ajatus sitten lähti.

Talon kasvimaalla kasvoi iso pystyyn kuivunut tilli. Sen ympärille muodostui upea kimppu syksyisen puutarhan hortensioista, auringonkukista ja kukkivasta oreganosta. Nämä ovat niitä lyhyitä hetkiä, kun itsekin olen samaa mieltä tyttärieni kanssa. Miksi et tee kukkajuttuja työksesi, äiti?

Nelikymppisen ystävättären lahjaan sisältyi kuvaus. Halusimme kuvaukseen seppeleen, mutta saaren eristyneisyys maailmasta asetti omat haasteensa. Minun olisi pitänyt hakea kukkaseppele torstai-iltana, kuljettaa se töihin ja saareen perjantaina, kuvaamaan olisimme päässeet vasta lauantaina. En keksinyt muuta ratkaisua kuin kuljettaa saareen kukat ja sitoa seppele itse juuri ennen kuvausta. Kokemuksen varmuutta ei seppeleistä ole, mutta muutama niksi on ohimolohkoon iskostunut, joten sain kuvausseppeleen aikaan.

Olen viime vuosina hieman hillinnyt hörhökerrointani. On tuntunut suorastaan nololta juhla- ja säätökohkaukseni. Eihän niitä vieraitakaan kaikkiin maailman juhliin enää riitä. Olen kuitenkin kaivannut tätä omaa vouhotusnurkkaani, muistiinpanoja ja tallenteita minulle tärkeistä asioista. Ymmärsin myös, että muistotilaisuudessani läheiseni luultavasti nauravat hyväntahtoisesti juuri kaikelle tälle säädölle ja suureleisyydelle, joten jarruttelulle ei ole syytä. Kun on tiaramisu sielultaan, sitä on vaikea peittää.

Olen kertonut viimeisen toiveen siitä, että minun muistojuhlassani on pukukoodina villakerrasto. (Ja jos ihan totta puhutaan, niin olen speksannut sen vielä pidemmälle. Muistojuhla alkaa “viimeisillä rasteilla“, eli suunnistusradalla minulle rakkaassa maisemassa Soukanniemessä. (Missään nimessä ei Kellonnummella, vaikka sen inhottavissa ryteiköissä tulen luultavasi kuolemaan ja hautausmaakin olisi sopivasti vieressä.) Suunnistuksen jälkeen saattoväki kokoontuu punaposkisina minulle tärkeälle Villa Frosterukselle ja paahtaa vaahtokarkkeja takassa kuunnellen Kate Bushin Wuthering Heightsia. Toivottavasti kuolen syksyllä tai talvella, että saattoväen ei tarvitse villakerrastossaan hikoilla. Tähän kuvaan sopisi nimittäin myös pieni tuulen ujellus ikkunoiden raoista.)

Aviomieheni aina aikansa kuuntelee meiksin juttuja ja sitten sivaltaa lyhyesti. Tällä kertaa kävi näin: Mies sanoi, että hänellä on jo muistopuhekin valmiinsa. “Rakkaat ystävät, olemme kokoontuneet tänne muistelemaan Senjaa ja saattamaan hänet viimeiselle rastille. Haudan lepoon Senja lähti villakerrastossa ja sitä hän totisesti tulee tarvitsemaan, sillä siellä, minne Senja on menossa, ei ole kuuma.“

Kukaan ei ole ikinä sanonut minulle mitään kauniimpaa! Mieshän suorastaan kutsui minua enkeliksi.

Siinähän tuulitukka itse onkin, ottamassa eteeristä selfietä valokuvauksen lomassa. Tämä on kyllä salakuvien lemppari. Ollapa aina tuulessa ja tuiverruksessa seppele päässä.